Emotionaalinen vakuumi

En taaskaan tiedä, mitä tekisin E:n kanssa, vaikka tämän ongelman piti olla jo selvitetty. Kaikki on hyvin, kunnes yritän puhua meidän suhteen tilasta. E ei varsinaisesti ole haluton/kyvytön puhumaan aiheesta, ja hän tuntuu olevan kiinnostunut kuulemaan, mitä sanottavaa minulla on, mutta häneltä puuttuu täysin kyky sanoa mitään sinnepäinkään mitä haluaisin kuulla hänen suustaan.

Tämä on mielestäni aika iso ongelma. Yritin kysyä, että miten hänen elämänsä on hänen mielestään muuttunut nyt kun seurustelememme suhteessa verrattuna siihen kun hän oli sinkku. Hänen mielestään hänen elämänsä ei ollut juurikaan muuttunut. Yritin myös kysyä, mitä positiivisia asioita tämä suhde on tuonut hänen elämäänsä. Hän ei oikein osannut sanoa mitään (en kylläkään jäänyt odottamaan hirveän pitkäksi aikaa), eikä negatiivisista puolista sen puoleen. Miten kukaan voi olla noin välinpitämätön?

Tunnen itseni niin mitättömäksi... Ehkä erona aikaisempaan, että kerrankin minulla on oikeus suuttua, kerrankin minulla on oikeus sanoa, ettei tämä asia voi mennä näin, että E on johtanut minua harhaan ja tehnyt minua kohtaan väärin. Sillä nythän hän seurustelee kanssani virallisestikin? Joten onnellisuuteni on myös hänen asiansa?

Olen vaan niin mielettömän pettynyt siitä, ettei hän rakasta minua. Ja turhautunut. Tuntuu siltä, ettei E vain kykene siihen, vaikka ehkä haluaisikin. Tuntuu niin turhauttavalta. Haluaisin erota, mutta toisaalta taas en halua. Kyllähän hän tietenkin jollain tasolla minua rakastaa, mutta olen vain hukassa sen suhteen, että onko kyse enemmän ystävyydestä kuin rakkaudesta. En ole oikein kyennyt kysymään asiaa häneltä. Ehkä nyt on pakko. Silti tuntuu siltä, että tiedän jo vastauksen. Näen totuuden niin kirkkaana edessäni, huomaan sen pienistä asioista...

Olen miettinyt, että mitä tapahtuu, jos kerron E:lle, että haluaisin jollain tasolla erota, mutta en vain taida olla tarpeeksi vahva tekemään sitä. Kiinnostaisiko häntä silloin tietää miksi? Kun minusta tuntuu siltä, ettei hän ole niin hirvittävän halukas puhumaan suhteemme tilasta, koska hän ei tajua, että asia on pakko käsitellä, jotta suhteemme voisi jatkua.

E on kuin emotionaalinen vakuumi, hänen läheisyytensä tuntuu rauhoittavalta ja hyvältä, mutta jos sitä yrittää tosissaan tavoitella, ei ole mitään, mistä ottaa kiinni. Tuntuu, että olen vain suuremmassa pulassa, mitä pidempään seurustelen hänen kanssaan.

Aamupaino oli jälleen 56,6... Eli vaikuttaisi siltä, että olen jo päässyt 57:lla alkavista lukemista, ainakin toistaiseksi! Nyt on vaan ylläpidettävä sama tahti. Olen syönyt viimepäivinä vain vähän, joten eiköhän se pikkuhiljaa näy myös vaa'alla. Ja kun nyt ensin saan pidettyä 56,6:n useampana aamuna, niin kohta pääsen taas tekemään uusia ennätyksiä (alle 56,5, jei!!). Yritän pitää tästä ihanasta onnistumisen tunteesta kiinni, niin että unohdan kokonaan ajatella E:tä ja meidän ongelmia.

Musta alkaa tuntua siltä, että laihdutan nykyään lähinnä siksi, että se on jotenkin ainoa tapa, millä osaan enää tavoitella suurempaa onnellisuutta. Olen kyllä kohtuullisen onnellinen elämässäni, mutta pakkohan mullakin on olla vielä jotain tavoiteltavaa. Ehkä sitten kun olen laiha, uudistan vaatekaappini ja teen itsestäni nuken, jolla leikin loputonta barbileikkiä vaatteiden, hiusten ja meikkien kanssa. Se on luultavasti mun elämäni seuraava sisältö laihduttamisen jälkeen treenaamisen ja opiskelujen ohella. Tietysti sisältöä on muutenkin perheen ja ystävien kautta, mutta tarkoitan, että täytyy mulla tavallaan olla jotain omiakin kiinnostuksenkohteita.

Mutta tällä hetkellä, tunne siitä, että jo kohta oon ehkä laihempi ja kauniimpi, antaa mulle iloa ja toivoa. Ja tulokset, ne vasta ilostuttavia onkin!

Mutta nyt mun on pakko taas ruveta opiskelemaan koulua varten... Tsemppiä kaikille laihduttaja-lukijoille!