55,4 kg

Torstaina oli pienet bileet, ja otin vähän taikajuomaakin, ja kuinkas sitten kävikään. Päätin pienen humalatilan rohkaisemana (kun olin yötä E:llä) avata sanaisen arkkuni E:lle ja noh, kuten sanottu... E ei tosiaan pystynyt vieläkään sanomaan mitään sellaista, mitä olisin halunnut kuulla. Ja vasta nyt oikeasti alan ymmärtää, että se johtuu siitä, että oikeasti, en vain "kelpaa" E:lle. Hän ei voi sille mitään, ja on sanonutkin, että haluaisi rakastaa minua ja olla kanssani onnellinen, mutta niin ei vain tapahdu. VOI MORO.

No selkee homma (et ehkä onkin jo korkea aika erota?), ei siin mitään, pakkasin romuistani mitä keskellä yötä pimeydessä osasin ja lähdin kotiin nukkumaan (E jäi sinne kotiinsa nyyhkimään? En oo koskaan nähnyt E:n itkevän...). Aamulla darrassa soitin tälle hurmaavalle herrasmiehelle ja (hieman tärisevällä äänellä) sanoin, et olosuhteista johtuen on järkevintä et nyt opetellaan olemaan ystäviä ja et venataan pari viikkoa ennen kuin vaihdetaan FB-statusta jne. Hän oli molemmista asioista samaa mieltä (kuulosti hieman itkuiselta?).

Iltapäivällä menin sitten tapaamaan tätä miestä vielä, ehkä halusin vielä fiilistellä meidän juttua, mutta toisaalta halusin testata miltä musta tuntuu kun oon E:n kanssa ja yritän ajatella sitä ystävänä.  No niin.

Se meni sit siihen et alettiin taas vatvoa sitä meidän eron syytä, ja noh. E halusi vielä aikaa miettiä. Hän tietää, että rakastan häntä, ja pelkää katuvansa, jos nyt eroamme. Blaah...

Olosuhteet on nyt semmoiset, että E tulee mun elämässä jollain tavalla joka tapauksessa olemaan. Oon ihan kurkkuani myöten täynnä tän miehen jahkailua, mut en nyt jotenkin vaan millään voi väkisin erota E:stä, ennen kuin hänkin tajuaa, ettei muuta mahdollisuutta olen. Kun kysyin häneltä, mitä hän sitten itse olisi halunnut tehdä, hän sanoi että periaatteessa jatkaa samaa vanhaa rataa (mutta lisäsi että "et sä varmaan suostu", hyvä huomio, en tosiaan suostu!). HEI HALOO...

Sitten hän alkoi selittää kuinka ei oikein pysty näkemään asioita selkeästi, koska "tämä asia on niin iholla" jne. Fine. Suostuin sitten siihen, että koitamme viettää nyt viikon siten, että ei nähdä muuten kuin koulussa tai muuten jos törmätään. Mut voi kulta E, kun se ei ymmärrä... Tän asian pitäis olle E:lle selkeä jo nyt.

No ihan sama... Säilyttääkseni hyvät välit suostuin nyt siihen viikon mietintäaikaan. Taidan olla hullu, mut kuten jo yhdelle kaverilleni sanoinkin, periaatteessa mä vaan venaan täs nyt, että E tajuaa tän yhtälön mahdottomuuden ja me voidaan alkaa opetella olemaan ystäviä. Koska luulen, ettei se ystävyys kuitenkaan sit toimi, jos E miettii koko ajan, et onko hullu kun eros musta. Eli senkin täytyy "päästä musta yli", ja jos se vaatii sen, et muka annan sille viikon aikaa vielä miettiä ennen kuin lopullisesti erotaan, olkoon niin.

Varmaan pidätte mua tyhmänä, kun oon jatkanut tätä juttua näinkin pitkään (tammikuusta lähtien), ja niinhän mä tietty oonkin. Mut ei kyse oo siitä, et E olis täysin tunteeton, kuten varmaan ymmärrätte. Se on vaan jotenkin ollut tässä puolella sydämellä mukana, ja koska oon niin sokea sille ja koska se on niin hiljaa siitä, me ollaan vaan jotenkin porskutettu eteenpäin... Mut se ei tuu nyt jatkumaan ja hyvä niin.

Viikko! Oikeesti salaa oon jo alkanut  miettiä, et mistä lähen etsimään uutta miestä ja mitä oikeastaan haluaisin. Tää tietty kuulostaa hirveen nopeelta, mutta mä oon vähän sellainen sinkku minä / seurusteleva minä -tyylinen ihminen, eikä kyse ole niinkään siitä, että musta tulis nyt kamala lutka, vaan semmoisesta mun sisäisen maailman orientaatiosta, jossa mulla on vain kaksi vaihdetta, "etsin onnea" tai "olen löytänyt onnen".

Painoasiaa! Tää koko sotku on ollut vähän semmoinen, et en oo kauheesti syönyt, ja 56:n kilon raja meni porskuttaen rikki perjantaiaamuna kun olin darrassa ja kaikki nesteet tietysti minimissä. Mutta silti 55,4 kg? Mitä! Vähän ihanaa! Tunsin kerrankin itseni todella laihaksi.  Oon yhtäkkiä, kuin taikaiskusta, kilon laihempi yli kuukauden junnauksen jälkeen!

Tänään olin jo aika varma, et paino olis tullut takaisin, mutta aamupaino oli siltikin vain 55,9. Ja tiiättekö mitä? Tää tarkoittaa nyt sitä, että jos huomenna painan alle 56, olen vapaa menemään ostamaan mun 56:n kilon tavoitepalkinnon, eli uudet farkut!! Jei!!

Alle nelkä kiloa mun tavoitteeseen, voitteko kuvitella? Oon nyt puolivälissä siis, jos laskee että painoin 60kg aloittaessa ja 52 olis lopullinen tavoite (tietty joskus kesäkuussa painoin 62, että sikäli oon käytännössä laihtunut enemmänkin kuin 4 kiloa).

Ja vihdoin joku myös huomas mun laihtuneen! Kun saunomassa torstain bileissä, niin kaveri tuli sanomaan et "vähänkö sä oot laihtunut? Syötkö enää mitään? Pitäiskö huolestuu?". Ja olin vaan et tottakai mä syön (ja kyllähän mä syönkin, en ikinä ala paastoamaan) ja et kyllähän mulla olikin varaa vähän laihtua. Niin. Mä olen jo oikeastaan aikas hoikka, mutta enpä mä nyt kuitenkaan vielä lopeta, koska haluan kuitenkin tuon tavoitteeni saavuttaa, ja vaikka tiedän et oon jo nyt hoikka, niin haluaisin ainakin kerran elämässä tietää miltä tuntuu olla todella "petite" eli pienikokoinen. Sitäpaitsi, tosi monet mun koulukavereista on todella laihoja, eikä musta silti koskaan tuu mitään äklölaihaa nälkäkurkea. 52 on sopiva, ja silloin olen vielä painoindeksiltäni normaalipainoinen.

Oon jo tosi innoissani, että jos nyt parissa kuukaudessa saavutan mun tavoitepainon, niin sit saan taas syödä paljon enemmän kaikkea hyvää. Karppiherkut on niin ihania, ja voin luvata, etten alle 52kg:n semmoisilla laihdu :), enemmänkin luulen, et tulee vaikeuksia pitää paino siellä 52:ssa. Mutta toisaalta uskon, että se hyvä tunne mikä tulee siitä, et on laiha, motivoi mua jatkossakin syömään terveellisesti ja liikkumaan paljon. Ja kuten sanottu, karppausta en lopeta, enkä palaa sokerin mässäykseen (ikinä!), se ei vaan sovi mulle, näin on.

Hauskaa viikonloppua kaikille lukijoille!

ps. haluutteko nähdä edistymiskuvan musta mun tavoitefarkuissa (ei nyt naamaa, mutta muuten)?