perjantai 30. syyskuuta 2011

Rentoa syömistä?

On niin paljon vaihtoehtoja, millä erilaisilla mielenhallintatekniikoilla sun muilla voisi päästä eroon ruokaongelmista, että en aina oikein tiedä, että mistä edes aloittaisin.

Viimeisenä tartuin Patrick Borgin kirjaan Rentoa painonhallintaa. En ole vielä lukenut kirjaa loppuun, mutta idea -se ettei laihduttaessa saisi kärvistellä nälässä- on tullut jo tutuksi. Olen nyt käymässä vanhempieni luona, ja täällä syömiseeni liittyy paljon muutakin kuin vatsan nälkä. Omassa kotonani minulla ei ole lainkaan herkkuja kotona, mutta täällä niitä on kaapit täynnä.

Heti alkuun olen joutunut ongelmiin Borgin sen väitteen kanssa, että itseltään ei saisi kieltää herkkuja. Olen hieman "testannut" tätä konseptia, ja valitettavasti olen lyhyen visiittini aikana ehtinyt jo syömään aika paljon pähkinöitä ja jonkin verran (n.150g) karkkia. Viimeksi kun olin täällä käymässä, en näihin herkkuihin sortunut ollenkaan.

No, en onneksi ole syönyt mitään käsittämättömiä määriä karkkia, mutta hieman tuli koko hommasta sellainen olo, että vaikka en koko karkkia edes kovasti halunnut, mun oli pakko sitä mässyttää, kun kerran oli lupa syödä. Liittyisiköhän ongelma kenties siihen, että lupa syödä on niin "uusi", että nyt sitä yhtäkkiä on "pakko toteuttaa"? En tiedä, mutta olen ajatellut antaa tälle hommalle vielä hieman lisäaikaa. Ehkäpä ongelma on siinä, että olen suhtautunut kaikkiin herkkuihin ihan mielettömän pitkään niin kielteisesti, että nyt kun yhtäkkiä saankin syödä niitä, syön niitä nimenomaan siksi, että ne tietyllä tavalla ovat mielestäni yhä kiellettyjä.

Olen ollut viime aikoina varsin stressaantunut, enkä oikein tiedä syytä. Olen huomannut sen itsestäni siinä, että suhtaudun tavallisiin arkipäivän asioihin kummallisen kireästi ja hermostuneesti, ainakin hetkittäin. Stressaantuneisuuteni on jokseenkin vaikea peittää, ja kaverinikin huomasi sen vietettyään kanssani pari tuntia (sanottakoon, että juuri nuo tunnit päivästä olin sattumoisin tavallista hermostuneempi). Olen huomannut sen myös sisäisestä puheestani. Nyt kun on lapsuudenkodissa vanhempien luona, olen tavallista rentoutuneempi, eikä minulla ole juuri kiire mihinkään, mutta arkena kotonani minulla on jatkuvasti kiire, ja silloin joudun useinkin käymään sisäistä keskusteluani hyvinkin tietoisesti yrittäen vuoroin rauhoittaa itseäni ja vuoroin hoputtaa kun meinaan myöhästyä jostain.

Tällä hetkellä elämäni suurin ongelma on -kuten melkein aina- ristiriita töideni määrän ja työntekomotivaationi kanssa. Koulujuttujen teko menee aivan liian usein siihen, että luen koulukirjaa viime tingassa, ja loppuen lopuksi en ehdi lukemaan tarpeeksi.

Jatkan näiden aisioiden kanssa kamppailua. Mikä olisi paras tapa opiskelumotivaation kasvattamiseen? Löytyisikö tähänkin jokin kirja, jonka nevoja voisin alkaa noudattaa? Auttakaa, uusavuton täällä kaipaa jälleen aimo annoksen Self Helppiä.

tiistai 27. syyskuuta 2011

21,9%

Olin viikko sitten kehonkoostumusanalyysissä. Siinä ei oikeastaan mitattu kuin rasvaprosentti, mutta siitähän oikeastaan olinkin kiinnostunut. Tulokseksi sain 21,9%, mistä olin kyllä hieman ihmeissäni, sillä naisten viitearvot olivat 21-33% = normaali ja alle 21 = alhainen. Sen nyt tiesin, että rasvaprosenttini on normaali, mutta että oikein normaalin alarajalla? No joo, tietenkin olen tyytyväinen, mutta hiukka herää kysymys, että kun mittaus tehtiin elektrodeilla, että kuinka luotettava mittaus oikein on. Mutta voihan tulosta joka tapauksessa pitää ainakin suuntaa antavana.

Kävin tänään hakemassa "Rentoa painonhallintaa"-kirjan kirjastosta. Samalla kävin kirjakaupassa ihmettelemässä kaiken maailman itseapuoppaita tyyliin: "Näin tulet onnelliseksi", "Vapaudu suorittamisesta", "Kenen elämää elät?". Harkitsin vakavasti, että olisin ostanut niistä jonkun kenties jonkinlaiseksi suunnannäyttäjäksi tähän elämänvaiheeseen, jossa tarkoitus olisi hieman miettiä, millaista elämää oikein haluan elää. Valintaa tehdessäni minulle tuli kuitenkin runsauden pula. En osannut päättää mikä oppaista olisi ylitse muiden, niinpä en raatsinut lopulta ostaa yhtäkään. Yritän varmaankin lainata niistä muutaman kirjastosta, niin en ainakaan tule hassanneeksi rahaa sellaiseen oppaaseen, jonka tyyli on valovuosien päässä omasta ajattelumaailmastani.

Elän vielä tietyllä tavalla päivä kerrallaan tätä eron jälkeistä aikaa. Viime päivät ovat kylläkin menneet hyvin. En ole enää joka aamu herätessäni, kun taas muistan koko jutun, ollut sillä lailla “voi ei”, vaan oikeastaan koko asia ei ole tullut mieleeni. Eli jollain tasolla olen jo omaksunut nykyisen elämäntilanteeni osaksi ajatusmaailmaani.

Olen tässä pikkuhiljaa, päivä päivältä, myös alkanut hyväksyä E:tä sellaisena kuin hän oikeasti on. Välillä ajattelen että "hän todellakin on hölmö" tai "hän ei varmaan ikinä kasva aikuiseksi", mutta kaikki kielteisiltäkin kuulostavat ajatukset kuitenkin pikkuhiljaa auttavat minua pääsemään hänen ylitseen "rakkauden kohteena" ja auttavat minut näkemään ja hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on, ilman vaaleanpunaisia silmälaseja, ja ilman katkeruutta siitä, ettei pystynyt koskaan todella rakastamaan minua (siten kun olisin halunnut).

Olen tänään ollut melkein koko päivän kohtuullisen huonolla tuulella, mikä taas on aiheuttanut koko joukon pohdintaa siitä, mikä ärsyttävän olon on saanut aikaan. PMS ehkä? Liika työnteko? Kyvyttömyys nauttia elämästä? Eron jälkeinen tuska? Elämän tyhjyys? No joo, välillä tuntuu, ettei noita juttuja kannata ylianalysoida. Liikunnan harrastaminen ja kunnolliset yöunet tehoavat yleensä aika nopeasti ärripurriin. Päivä kerrallaan! Nyt menen nukkumaan. Huomenna toivottavasti parempi päivä :)

maanantai 26. syyskuuta 2011

Tentti ohi!

Jälleen viikko taas edellisestä kirjoituksesta! Syksyn eka tentti oli viimeviikolla ja siis thank god nyt kunnialla ohi :D. Oli tosiaan taas todella haastava jakso, ja kaiken tän eroamisjutun keskellä pelkäsin, etten pääse tentistä läpi ollenkaan. Sain onneks viimeisillä voimilla jostain puristettua tenttisuorituksen, jonka lähes varmuudella tiedän olevan läpi... Huh huh.

Eli sanottakoon, että elämässäni on ollut isompiakin huolia kuin painoasiat. Olen nyt ottanut itselleni vielä painoakin suuremmaksi ja tärkeämmäksi projektiksi  tietynlaisen itseni ja persoonallisuuteni kehittämisen. Tämä liittyy nimenomaan mun ja E:n eroon ja omiin siihen liittyviin tuntemuksiini. Mulla on just nyt sellainen olo, että haluan työstää omaa minäkuvaani ja itsetuntoani siihen suuntaan, että en tuntisi niin suurta emotionaalista riippuvuutta yhteen ihmiseen, vaan havaitsisin syvällisemmällä tasolla, että tämä on minun elämäni, ja minä teen päätökset ja minä hallitsen tilanteita, enkä putoa kuiluun ja katoa aikakirjoista vaikka olisinkin sinkku (joo, tähän projektiin liittyy siis se, etten ala seurustella kenenkään kanssa, nyt heti ainakaan).

Järkitasolla minulla ei ole tämän asian kanssa ongelmaa, mutta hyvin emotionaalisena ihmisenä minun on vaikea hyväksyä itseäni ilman vankkaa ulkoista hyväksyntää ja olen myös valitettavan allerginen muiden arvostelulle. Sinänsä paradoksaalista, että vaikka itse on itsensä pahin kriitikko, ei voi sietää muiden arvostelua? No, onhan se oikeastaan ihan järkeenkäypää - muiden kritiikin ottaa huonosti, koska itsetunto on jo muutenkin huono.

Enhän mä tietenkään kohtaa juurikaan arvostelua itseäni kohtaan, itseasiassa hämmästyn usein, kun huomaan, kuinka mukavia ja kunnioittavia ihmiset ovat minua kohtaan. Enemmänkin kyse on sellaisista asioista, että joku kaveri on luonani kylässä ja ihmettelee jotain tavaraa tai vaikkapa ruoka-ainetta. Vaikka voisin ottaa sen rennosti ja selittää asiasta huumorilla, tavaroideni kummastelu tuntuu emotionaalisesti minusta hyökkäävältä ja olen heti puolustuskannalla ja ärsyynnyn (ja sitten yritän näytellä, etten ole lainkaan ärsyyntynyt).

Painonhallinta on kyllä edelleen minulle tärkeä projekti, enkä ole sitä unohtanut, vaan olen päättänyt ottaa sen tässä osaksi tätä minäkuvan ja emotionaalisen identiteetin rakennusprojektia. Kirjoitan tästä huomenna lisää! Ja muita kuulumisia muutenkin...

Mua kirjastossa odottaakin Rentoa painonhallintaa-kirja, josta toivon, että saisin jonkinlaista rentoutta opeteltua syömisten suhteen. Vaikka kesällä laihduinkin, ja se oli todella mukava asia, en ole vieläkään täysin päässyt sellaisesta "ruoka = palkinto" -ajattelusta. Toisaalta en koe, että minulla olisi nytkään tarve kaikenaikaa laihduttaa, vaan melkeinpä riittäisi, että syömiset pysyisivät järkevinä ja paino pysyisi suunnilleen tässä missä olen nyt.  Mutta kirjoitan huomenna lisää kuulumisia, nyt menen nukkumaan ja toivotan teillekin hyvää yötä <3

maanantai 19. syyskuuta 2011

The new beginning

Heissan...
Juu, olen vähän taukoa pitänyt blogin kirjoittamisessa. Ja niin. Koko elämä tuntuu muuttuneen siitä, millaista elämää olen elänyt koko kesän ja alkusyksyn.

Erosin E:stä jo yli viikko sitten, mutta olen silti nähnyt häntä paljon, koulussa ja koulun ulkopuolella. Ollaan oltu vaihtevasti pääosin ystäviä ja välillä ystävyys on laajentunut muuhunkin, etenkin silloin kun olen saanut itkukohtauksia tai muuten kaivannut muutakin.

Nyt olo on omalla tavallaan kevyt. Tiedän, että meidän suhde on ystäväpohjainen. Eroahdistus on tällä hetkellä kohtuullisen lievää. Olen ollut E:n kanssa niin paljon, että on tullut sellainen hyvä olo, että hei, eihän toi toinen tosta mihinkään katoa, vaikka me erottiinkin. Eikä siis tosiaan katoakaan, etenkään kun ollaan samassa koulussa vielä vuositolkulla.

Meidän välit tuntuvat olevan nyt lämpimämmät kuin ikinä, ja joo tiedän, onhan se paradoksaalista. En oikein osaa itsekään sanoa, miksi näin on. Jotenkin on tuntunut tosi hyvältä olla E:n kanssa, johtuen ehkä hieman yksinäisyydenpelosta, mutta toisaalta vahvasti myös puhtaasta viihtymisestä (meillä on kivaa). Tai ainakin kuvittelen, että siitä on kyse. Tänäänkin keksin tekosyyn käydä E:n luona koulun jälkeen - muiden katseilta piilossa - eikä E tuntunut siitä olevan ainakaan pahoillaan. Ei tapahtunut muuta erityistä kuin että lähtiessä pyysin, että hän halaisi minua, koska kukaan ei ollut halannut minua vielä tänään. Ja E otti sen heti niin kuin halusinkin, ei minään selkääntaputushalauksena vaan ihan puhtaana olet niin suloinen/ tuntuu niin hyvältä pitää susta kiinni / tuoksut niin hyvältä - halauksena, johon kuului muutama suukkokin, että jäi pitkäksi aikaa hyvä mieli. E on niin suloinen. Ja onhan se harmi, ettei tästä pitkällä tähtäimellä tule mitään, mutta toisaalta, miksi elämän pitäisikään olla niin simppeliä. Ja kuitenkaan en ole oikeastaan ollut elämässäni kuin kahden miehen kanssa, että ehkä on ihan hyvä että vähän näen maailmaa ennenkuin rakastun sydänjuuriani myöten ja alan haaveilla naimisiinmenosta.

Sitten blogin pääaiheeseen eli laihduttamiseen (ollut ehkä vähän sivuroolissa viimeaikoina). Olen valitettavasti tän valtavan emotionaalisen stressin takia lihonut takaisin paljon sitä, mistä pääsin jo eroonkin. Painan nyt n. 57-58kg. Tein myös muutaman virheen, joita en aio enää toistaa, mutta lisäksi olen huomannut, että jostain syystä ahdistus E:n suhteen on jo pitkään toiminut jonkinlaisena polttomoottorina laihduttamiselleni, ja ahdistuksen purkautuminen erosuruun ja toisaalta sen jälkeinen helpotus vaikean tilanteen laukeamisesta on vähän muuttanut sitä, mistä lähtökohdasta ylipäätään laihdutan. Mutta hyvä näin, koska koko mun rakkaussuhde E:hen / E:n rakkaudenpuute mua kohtaan oli pitkällä tähtäimellä varsin kipeä ja epäterve ihmissuhde, enkä halua perustaa semmoiselle pohjalle mitään itselleni niin tärkeää asiaa kuin painonhallinta.

Jatkossa luulen, että tulen kyllästyttämään teidät sillä, ettei painoni juurikaan tipu. Noh, kun nyt vihdoin erosin E:stä ja samalla myös ainaisesta en ole tarpeeksi hyvä-tunteesta, en ehkä enää näe nykyistä painoani niin valtavan suurena ongelmana kuin aikaisemmin. Tästä syystä haluan ensisijaisesti keskittyä terveen ruokasuhteen rakentamiseen (eli tunnesyömisestä poisopetteluun) ja liikunnan ottamiseen osaksi jokapäiväistä elämääni, mieluummin kuin puhtaaseen numeroiden tavoitteluun.

Kiva huomata, että blogillani on edelleen lukijoita! Jättäkää ihmeessä kommentteja, jos tulee jotain mieleen. Mua on joskus harmittanutkin jos on tuntunut siltä, että moneen päivään ei kukaan kommentoi mitään, mutta toisaalta, oon päättänyt, että siltikin yhä kirjoitan, koska kirjoitan ehkä pääasiassa pohtiakseni elämääni, pysyäkseni motivoituneena laihdutuksen suhteen ja pitääkseni päiväkirjaa, eikä tärkeintä siksi aina ole lukijoilta saamani palaute (ja tajuan kyllä senkin, ettei suurimmalla osalla lukijoista ole aikaa / syytä jättää kommentteja, vaikka tekstin lukisivatkin). Eli yhä ajattelin kirjoittaa, ja edelleen ootte tervetulleita seuraamaan tätä hullunmyllyä jota elämäkseni kutsun. Ja muuten kiitos kaikista tähänastisista kommenteista, kyllä niitä on siis tullut paljon!

lauantai 10. syyskuuta 2011

-

Pysähdyin aukion laitaan
Sininen leija nousi metsänrajasta
Tempoi narusta

Odotin ihmettä
Sitä ei tapahtunut

perjantai 9. syyskuuta 2011

I'm gonna make it

E haluaa tavata vasta huomenna. Mulla on kyllä tänään muutakin menoa, mutta tämä on pienoinen pettymys siksi, että olisin tavallaan halunnut koko jutun olevan mahdollisimman nopeasti ohi. Toisaalta, en viitsinyt sanoa, että mun on ihan ehdoton pakko saada tavata se tänään, koska mitä yks päivä enää meinaa? Ensimmäinen ajatus tosin oli, että voi ei, en saa tänäänkään opiskeltua. Sitten tulin onneksi järkiini. Täysin älytöntä antaa tentin mennä surkeasti vain jonkun miehen takia! Jos hän pystyy opiskelemaan kaikesta tästä draamasta huolimatta, niin niin pystyn minäkin! Ja kieltäydyn hyväksymästä muuta. Joten otankin tästä tenttikirjan kauniiseen käteen... :D

H-hetki lähestyy...

Aamupaino 56,2. Blah.
Mua jännittää ihan liikaa se, mitä E aikoo sanoa. Tuntuu hermostuttavalta, kuinka hitaasti se hetki raahautuu kohti mua, kuinka mun pitäis lukea koulua varten, mut en pysty.

Joo, mä oon sanonut, et mua ei haittaa, ystäviä tai rakastavaisia, either way... Mut nyt on ihan pakko myöntää, et E on jotenkin ollut niin... semmonen, emmä tiiä, lämminhenkinen nää pari päivää... Et tuntuis oudolta, miks se olis käyttäytynyt niin, jos se olis päättänyt, että ollaan kavereita? Ja tietysti, koska mä kuitenkin vielä rakastan sitä, mussa elää se pieni toivon kipinä sille, että se olisi nyt vihdoin herännyt tajuamaan, että sekin rakastaa mua.

En halua kuitenkaan mennä asioiden edelle. Kun me tavataan, mä aion vaan odottaa, että mitä hän sanoo. En halua palata siihen mitä meillä oli, siihen suhteeseen, joka perustui mun itsepetokselle ja sille, että E vain toivoi, että ratkaisu tippuisi taivaasta ja yritti pelata aikaa. Eli jos me ei nyt erota, meidän täytyy rakentaa koko tää suhde melkein nollasta, meidän molempien täytyy ihan eri tavalla edetä hitaasti ja opetella olemaan rehellisiä. No joo, opettelemista tässä riittää joka tapauksessa.

Kaikesta tästä erostressistä johtuen syömiset on menneet aika huonosti. Eilinen oli vielä kohtuullisen hallinnassa, mutta tänään kun tulin koulusta aloin stressiahmia, vaikka olin juuri syönyt lounasta.  Sain tuhottua litran mansikoita, 2 palaa karppileipää, 100g maustamatonta tuorejuustoa ja palan karppimutakakkua. Huokaus. Noh, ainakin mun ahmimiset oli tällä kertaa kaikki karppiruokia. Ärsyttää vaan siksi, että haluaisin kaikesta tosta ahmimisesta eroon - syöminen ei saisi olla kiinni siitä, millainen päivä mulla on! Niin, en tiedä, tuleeko musta koskaan niin normaalia, että pystyisin siihen... Pitkään jo luulin, että tässä asiassa oltais jo menty selkeästi parempaan suuntaan, mutta nyt taas tuli takapakkia. Joudun ehkä illan sitten pärjäämään joko yhdellä maitorahkalla tai Easy Diet-pussikeitolla, riippuen nyt siitä, kumpaa tekee mieli enemmän.

Onneks enää pari päivää, ja sit tää hullunmylly on ohi ja saan toivottavasti jonkinlaisen mielenrauhan...





Hmm... pitäis kyl vielä vaan jaksaa laihduttaa... Tulis parempi mieli, eikä koko itsetunto riippuis yhdestä ihmisestä... Vaikka eihän se nytkään riipu, mutta joo...

torstai 8. syyskuuta 2011

Like a rock cast in the sea

Tapasin tiistaina E:n. Hän oli niin mielettömän selkeästi kaverilinjalla, eikä hänellä näyttänyt olevan mitään halua mannä rajan yli, että tuntui helpolta hyväksyä, että ollaan nyt kavereita. Tuntuu jopa hassulta, että hän näennäisesti vielä "miettii tätä asiaa". Hah, mitä mietittävää hänellä voi muka olla?

Lähtiessäni kotiin halusin vielä halata häntä hyvästiksi, mutta hän ei tuntunut ymmärtävän sitä ollenkaan. Lopulta sanoin sen ääneen ja sittenkin hän kyllä tuli halaamaan minua, mutta siinä ei ollut mitään lämmintä, se oli jotenkin huvittava juttu. Hän halasi minua vain toisella kädellään.

Tänään oli hieman toinen ääni kellossa. En ihan tiedä mitä ajatella.
Tapasin E:n koulussa. Istuimme luennolla yhdessä ja meillä oli todella kivaa. En tiedä, en tosiaan tiedä, mitä hän sanoo minulle kun hänen täytyy kertoa päätöksestään. En tiedä välitänkö enää, ystäviä vai rakastavaisia? Mitä väliä. Ihan sama. Tuntuu, että hän on ollut jotenkin helpottunut nyt loppuviikosta, tai ainakin tänään. Jos se, että emme seurustele, antaa hänelle tämmöisen rauhan, se on ainoa oikea ratkaisu. Ja haluan sitä silloin. Jotenkin pikkujutuista tunnen sen nyt, että kyllä hän rakastaa ja ihailee minua omalla tavallaan. Tuntuu, että hänkin saa turvaa läsnäolostani ja haluaa tehdä asioita kanssani (olemme suunnitelleet aimo läjän yhteistä tekemistä syksyksi). Ja se on juuri nyt kaikkein tärkeintä, että molemmat haluamme viettää aikaa keskenämme.  En enää ajattele yksioikoisesti, ettei hän rakasta minua tarpeeksi ollakseen kunnolla suhteessa kanssani. Hän kyllä rakastaa, mutta ehkä hän vain jäätyy liikaa ajatuksesta, että olemme pari. En tiedä. Tai rakastaa minua enemmän ystävänä.

Olen joutunut muutamalle ystävälle paljastamaan, että meillä on ongelmia, tai että olemme eroamassa. Eräs heistä näki meidät tänään koulussa, ja näin hänen kasvoiltaan, kuinka yllättynyt hän oli meidän lämpimistä väleistämme.

Outo juttu tosin tapahtui tänään, kun olimme tulossa kotiin luennolta kahdestaan E:n kanssa. Erotessamme hän kysyi, että olinko menossa suoraan päiväunille, koska olin maininnut olevani niin väsynyt, että päiväunet olisivat tarpeen. Minulle tuli outo tunne, että hän kysyi, koska olisi halunnut, että tulen hänen luokseen nukkumaan päiväuniani (hänen liikkeistään huomasin myös jotenkin,  että hän halusi viivyttää lähtöäni). Ehkä hän olisi halunnut fiilistellä suhdettamme viimeisen kerran? Päätin kuitenkin olla menemättä ja hyvästelin hänet mahdollisimman viattomaan en tajunnut mitään-tyyliin (vaikka ajatus yhteisistä päiväunista oli houkutteleva). Niin, tässä menee raja, me emme voi olla loputtomiin jotain on/off-suhdetyyppiä. Jos olemme vain ystäviä, voimme olla miten lämpimissä väleissä tahansa, mutta luovumme yhteisistä päiväunista, suukoista ja seksistä, ja kenties etsimme näitä asioita joiltain toisilta ihmisiltä. Toisaalta silloin E:n ei tarvitse ahdistua suhteestamme. En kuitenkaan aio suostua hänen pyöritettäväkseen sillä tavalla, että sovimme olevamme ystäviä, mutta sitten kuitenkin olemme enemmänkin. Hänen on pakko valita, mitä haluaa, ja tässä suhteessa aion olla tiukka.

Viikonloppu tuo tullessaan mitä tuo, enkä siis tosiaan tiedä vielä, mitä se tulee olemaan. En murehdi siitä nyt enää sikäli, että tiedän ratkaisun olevan joka tapauksessa oikea. 

Opiskelut ovat liian monen päivän osalta menneet ihan ränniin. Tämän eron takia siis. Onneksi tässä on vielä aikaa, enkä mä nyt mikään ihan hullu perfektionisti ole. Mulle riittää kyllä se, että pääsen tentistä läpi. Ja kyllä mä pääsen.

Söin eilen ihan liikaa, kun olin yksissä juhlissa. Jos paino pysyis koko tämän viikon alle 56:n, olen tyytyväinen. Eilen vaaka näytti 55,2, tänään en muistanut ottaa aamupainoa (toivotaan nyt, että eilisen syömiset ei näy pitkällä tähtäimellä). Olin muuten pitkästä aikaa taas salilla eilen :D. Huomenna uudestaan!



My man's got a heart like a rock cast in the sea.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Asiat järjestyy


No, ei tää mun ”etäisyyspaketti” nyt oikein vaan toimi. En kestä semmost, et nähdään koulussa, mutta sitten ei kuitenkaan jutella koko päivänä. Niinpä kolmen päivän täyshiljaisuuden jälkeen laitoin E:lle viestiä, että jollei tämä erityisesti nimenomaan halua olla ”hiljaisuudessa”, niin tapaisin häntä mielelläni, että voisimme edes muutaman sanan vaihtaa, jottei kummallekaan tulisi semmoinen olo, että välimme olisivat jotenkin jäiset. Hän vastasi ajatelleensa samaa, mikä oli ihan mukavaa. Näemme varmaan tänään. Hän on kaikesta huolimatta minulle tärkeä ihminen. Ajattelin, että ensin juttelisimme niitä näitä, ja sitten sanoisin lopuksi, että kyllä kaikki järjestyy tai vastaavaa. Nyt minullakin on sellainen olo. Ajan kanssa kaikki järjestyy, enkä enää sure tätä eroa.

En halua, että hän suree liikaa satuttavansa minua. Koska ei se kuitenkaan pitkällä tähtäimellä toimi, että hän seurustelee kanssani vain jotta minulle ei tulisi paha mieli eroamisesta. Täytyy varmaan yrittää sekin sanoa hänelle.

Tänään mun olisi pitänyt opiskella ainakin kolmen päivän edestä, mutta sen sijaan leivoinkin karppimutakakkua, sen kunniaksi, että asiat järjestyy. Tämän jälkeen muistin luvanneeni kuvat 56kg:n tavoitelahjafarkuista ja otinkin ne heti täydella massulla :D.
BMI 20 6.9.2011 Täs mä kyl vedin masua sisään.



Joku näppärä varmaan huomaa, että seison sängyllä noissa kuvissa :D. Sori, ulkokuvat tietty olis ollut kivoja, mutta tää oli nyt paras mihin pystyin tällä aikataululla. Oon aika tyytyväinen sikäli, että farkut ei näytä mielestäni valtavilta, eikä mitenkään älyttömästi pursua yli. Silti näytän mielestäni tosi tavallisen kokoiselta, että en nyt todellakaan mitenkään riutuneelta! Elikkä ihan hyvillä mielin voin varmasti jatkaa sinne 52 kiloon. Mutta nyt pitää ehkä ihan oikeastikin edes hieman opiskella. Tsemppiä laihdutukseen kaikille lukijoille!

maanantai 5. syyskuuta 2011

Masennus

Eroprosessi E:stä on yhä kesken. Mua masentaa miten täydellinen se omalla tavallaan olisi ollut, jos olis kyennyt mua rakastamaan, mut ihan turha toisaalta liikaa haaveilla, koska realiteetit on mitä ne on. E pitää nyt omaa miettimisaikaansa, ja oon vähän hämmentynyt siitä, kuinka etäisiä se haluaa et me ollaan nyt tää viikko? Oltiin samalla luennolla aamulla ja mun mielestä se ei edes moikannut mua kun se käveli mun ohi.  Olkoon sitten, herra Jääsydän. Etäisyys onkin ainoa asia, mitä multa et oo vielä saanut, joten laitetaan paketti etäisyyttä heti tulemaan...

Oon kyllä edelleen täysin varma (98%:sti), että ero tästä seuraa, mutta en pääse nyt vielä oikein kunnolla suremaan, enkä voi valittaa asiasta oikein kenellekkään (tai vain parille ihmiselle), koska onhan se vielä teoriassa mahdollista, ettei me erotakaan. Toi etäisyys on kyllä semmoinen, mitä en voi sietää, että ennen pitkää E:n on pakko opetella olemaan mun seurassa ystävänä, ja tästä periaatteesta aion pitää kiinni.

Eroaminen on kuitenkin aina tosi raskasta... Muuta vaihtoehtoa ei ole, kuin vain odottaa, että olo paranee. Eilen oli hyvä päivä, tänään taas selkeästi huonompi. Mut tämmöstä tää on.

Paino oli aamulla 55,6, eli hyvin on pysynyt alhaalla. Tänään tekisi mieli vähän herkutella, mutta saa nyt nähdä onko tarve kuitenkaan niin iso, että siihen oikeasti ryhdyn. Vaarana täs on, että alan "hoitaa" suruani syömällä, mikä tekee mut tietenkin vaan entistä onnettomammaksi. Eli taitaa olla parempi et kiellän itseltäni kaiken.

Niin ja ostin ne tavoitelahjafarkut! En tosin vieläkään ole niin hirveän siro, kuin mitä haluaisin olla, joten en sitten viitsinyt ostaa kuin 50euron farkut, vaikka nimenomaan olin luvannut itselleni kalliit merkkifarkut. No, mut ostan ne ihanuudet sitten kun painan 52. Ostamieni farkkujen tuumakoko oli 28, eli ei mikään kovin pieni, vaikka onhan se tietysti myös farkkumerkistä kiinni. Myös 27:n tuuman farkut sain menemään jalkaan, mutta koska ne näyttivät ja tuntuivat todella epämukavan kireiltä, päätin että 28 on se millä toistaiseksi mennään. Paitakoko tosin näyttäisi nykyään olevan luokkaa XS/S, joten siinä on selkeästi tapahtunut edistystä... Laitan kuvan niistä farkuista huomenna :)

Luulen, että hieman shoppailen nyt tässä lähiaikoina, koska ehkä siten mun mieli ja itsetunto hieman paranee tän erohomman keskellä.

perjantai 2. syyskuuta 2011

55,4 kg

Torstaina oli pienet bileet, ja otin vähän taikajuomaakin, ja kuinkas sitten kävikään. Päätin pienen humalatilan rohkaisemana (kun olin yötä E:llä) avata sanaisen arkkuni E:lle ja noh, kuten sanottu... E ei tosiaan pystynyt vieläkään sanomaan mitään sellaista, mitä olisin halunnut kuulla. Ja vasta nyt oikeasti alan ymmärtää, että se johtuu siitä, että oikeasti, en vain "kelpaa" E:lle. Hän ei voi sille mitään, ja on sanonutkin, että haluaisi rakastaa minua ja olla kanssani onnellinen, mutta niin ei vain tapahdu. VOI MORO.

No selkee homma (et ehkä onkin jo korkea aika erota?), ei siin mitään, pakkasin romuistani mitä keskellä yötä pimeydessä osasin ja lähdin kotiin nukkumaan (E jäi sinne kotiinsa nyyhkimään? En oo koskaan nähnyt E:n itkevän...). Aamulla darrassa soitin tälle hurmaavalle herrasmiehelle ja (hieman tärisevällä äänellä) sanoin, et olosuhteista johtuen on järkevintä et nyt opetellaan olemaan ystäviä ja et venataan pari viikkoa ennen kuin vaihdetaan FB-statusta jne. Hän oli molemmista asioista samaa mieltä (kuulosti hieman itkuiselta?).

Iltapäivällä menin sitten tapaamaan tätä miestä vielä, ehkä halusin vielä fiilistellä meidän juttua, mutta toisaalta halusin testata miltä musta tuntuu kun oon E:n kanssa ja yritän ajatella sitä ystävänä.  No niin.

Se meni sit siihen et alettiin taas vatvoa sitä meidän eron syytä, ja noh. E halusi vielä aikaa miettiä. Hän tietää, että rakastan häntä, ja pelkää katuvansa, jos nyt eroamme. Blaah...

Olosuhteet on nyt semmoiset, että E tulee mun elämässä jollain tavalla joka tapauksessa olemaan. Oon ihan kurkkuani myöten täynnä tän miehen jahkailua, mut en nyt jotenkin vaan millään voi väkisin erota E:stä, ennen kuin hänkin tajuaa, ettei muuta mahdollisuutta olen. Kun kysyin häneltä, mitä hän sitten itse olisi halunnut tehdä, hän sanoi että periaatteessa jatkaa samaa vanhaa rataa (mutta lisäsi että "et sä varmaan suostu", hyvä huomio, en tosiaan suostu!). HEI HALOO...

Sitten hän alkoi selittää kuinka ei oikein pysty näkemään asioita selkeästi, koska "tämä asia on niin iholla" jne. Fine. Suostuin sitten siihen, että koitamme viettää nyt viikon siten, että ei nähdä muuten kuin koulussa tai muuten jos törmätään. Mut voi kulta E, kun se ei ymmärrä... Tän asian pitäis olle E:lle selkeä jo nyt.

No ihan sama... Säilyttääkseni hyvät välit suostuin nyt siihen viikon mietintäaikaan. Taidan olla hullu, mut kuten jo yhdelle kaverilleni sanoinkin, periaatteessa mä vaan venaan täs nyt, että E tajuaa tän yhtälön mahdottomuuden ja me voidaan alkaa opetella olemaan ystäviä. Koska luulen, ettei se ystävyys kuitenkaan sit toimi, jos E miettii koko ajan, et onko hullu kun eros musta. Eli senkin täytyy "päästä musta yli", ja jos se vaatii sen, et muka annan sille viikon aikaa vielä miettiä ennen kuin lopullisesti erotaan, olkoon niin.

Varmaan pidätte mua tyhmänä, kun oon jatkanut tätä juttua näinkin pitkään (tammikuusta lähtien), ja niinhän mä tietty oonkin. Mut ei kyse oo siitä, et E olis täysin tunteeton, kuten varmaan ymmärrätte. Se on vaan jotenkin ollut tässä puolella sydämellä mukana, ja koska oon niin sokea sille ja koska se on niin hiljaa siitä, me ollaan vaan jotenkin porskutettu eteenpäin... Mut se ei tuu nyt jatkumaan ja hyvä niin.

Viikko! Oikeesti salaa oon jo alkanut  miettiä, et mistä lähen etsimään uutta miestä ja mitä oikeastaan haluaisin. Tää tietty kuulostaa hirveen nopeelta, mutta mä oon vähän sellainen sinkku minä / seurusteleva minä -tyylinen ihminen, eikä kyse ole niinkään siitä, että musta tulis nyt kamala lutka, vaan semmoisesta mun sisäisen maailman orientaatiosta, jossa mulla on vain kaksi vaihdetta, "etsin onnea" tai "olen löytänyt onnen".

Painoasiaa! Tää koko sotku on ollut vähän semmoinen, et en oo kauheesti syönyt, ja 56:n kilon raja meni porskuttaen rikki perjantaiaamuna kun olin darrassa ja kaikki nesteet tietysti minimissä. Mutta silti 55,4 kg? Mitä! Vähän ihanaa! Tunsin kerrankin itseni todella laihaksi.  Oon yhtäkkiä, kuin taikaiskusta, kilon laihempi yli kuukauden junnauksen jälkeen!

Tänään olin jo aika varma, et paino olis tullut takaisin, mutta aamupaino oli siltikin vain 55,9. Ja tiiättekö mitä? Tää tarkoittaa nyt sitä, että jos huomenna painan alle 56, olen vapaa menemään ostamaan mun 56:n kilon tavoitepalkinnon, eli uudet farkut!! Jei!!

Alle nelkä kiloa mun tavoitteeseen, voitteko kuvitella? Oon nyt puolivälissä siis, jos laskee että painoin 60kg aloittaessa ja 52 olis lopullinen tavoite (tietty joskus kesäkuussa painoin 62, että sikäli oon käytännössä laihtunut enemmänkin kuin 4 kiloa).

Ja vihdoin joku myös huomas mun laihtuneen! Kun saunomassa torstain bileissä, niin kaveri tuli sanomaan et "vähänkö sä oot laihtunut? Syötkö enää mitään? Pitäiskö huolestuu?". Ja olin vaan et tottakai mä syön (ja kyllähän mä syönkin, en ikinä ala paastoamaan) ja et kyllähän mulla olikin varaa vähän laihtua. Niin. Mä olen jo oikeastaan aikas hoikka, mutta enpä mä nyt kuitenkaan vielä lopeta, koska haluan kuitenkin tuon tavoitteeni saavuttaa, ja vaikka tiedän et oon jo nyt hoikka, niin haluaisin ainakin kerran elämässä tietää miltä tuntuu olla todella "petite" eli pienikokoinen. Sitäpaitsi, tosi monet mun koulukavereista on todella laihoja, eikä musta silti koskaan tuu mitään äklölaihaa nälkäkurkea. 52 on sopiva, ja silloin olen vielä painoindeksiltäni normaalipainoinen.

Oon jo tosi innoissani, että jos nyt parissa kuukaudessa saavutan mun tavoitepainon, niin sit saan taas syödä paljon enemmän kaikkea hyvää. Karppiherkut on niin ihania, ja voin luvata, etten alle 52kg:n semmoisilla laihdu :), enemmänkin luulen, et tulee vaikeuksia pitää paino siellä 52:ssa. Mutta toisaalta uskon, että se hyvä tunne mikä tulee siitä, et on laiha, motivoi mua jatkossakin syömään terveellisesti ja liikkumaan paljon. Ja kuten sanottu, karppausta en lopeta, enkä palaa sokerin mässäykseen (ikinä!), se ei vaan sovi mulle, näin on.

Hauskaa viikonloppua kaikille lukijoille!

ps. haluutteko nähdä edistymiskuvan musta mun tavoitefarkuissa (ei nyt naamaa, mutta muuten)?

torstai 1. syyskuuta 2011

Emotionaalinen vakuumi

En taaskaan tiedä, mitä tekisin E:n kanssa, vaikka tämän ongelman piti olla jo selvitetty. Kaikki on hyvin, kunnes yritän puhua meidän suhteen tilasta. E ei varsinaisesti ole haluton/kyvytön puhumaan aiheesta, ja hän tuntuu olevan kiinnostunut kuulemaan, mitä sanottavaa minulla on, mutta häneltä puuttuu täysin kyky sanoa mitään sinnepäinkään mitä haluaisin kuulla hänen suustaan.

Tämä on mielestäni aika iso ongelma. Yritin kysyä, että miten hänen elämänsä on hänen mielestään muuttunut nyt kun seurustelememme suhteessa verrattuna siihen kun hän oli sinkku. Hänen mielestään hänen elämänsä ei ollut juurikaan muuttunut. Yritin myös kysyä, mitä positiivisia asioita tämä suhde on tuonut hänen elämäänsä. Hän ei oikein osannut sanoa mitään (en kylläkään jäänyt odottamaan hirveän pitkäksi aikaa), eikä negatiivisista puolista sen puoleen. Miten kukaan voi olla noin välinpitämätön?

Tunnen itseni niin mitättömäksi... Ehkä erona aikaisempaan, että kerrankin minulla on oikeus suuttua, kerrankin minulla on oikeus sanoa, ettei tämä asia voi mennä näin, että E on johtanut minua harhaan ja tehnyt minua kohtaan väärin. Sillä nythän hän seurustelee kanssani virallisestikin? Joten onnellisuuteni on myös hänen asiansa?

Olen vaan niin mielettömän pettynyt siitä, ettei hän rakasta minua. Ja turhautunut. Tuntuu siltä, ettei E vain kykene siihen, vaikka ehkä haluaisikin. Tuntuu niin turhauttavalta. Haluaisin erota, mutta toisaalta taas en halua. Kyllähän hän tietenkin jollain tasolla minua rakastaa, mutta olen vain hukassa sen suhteen, että onko kyse enemmän ystävyydestä kuin rakkaudesta. En ole oikein kyennyt kysymään asiaa häneltä. Ehkä nyt on pakko. Silti tuntuu siltä, että tiedän jo vastauksen. Näen totuuden niin kirkkaana edessäni, huomaan sen pienistä asioista...

Olen miettinyt, että mitä tapahtuu, jos kerron E:lle, että haluaisin jollain tasolla erota, mutta en vain taida olla tarpeeksi vahva tekemään sitä. Kiinnostaisiko häntä silloin tietää miksi? Kun minusta tuntuu siltä, ettei hän ole niin hirvittävän halukas puhumaan suhteemme tilasta, koska hän ei tajua, että asia on pakko käsitellä, jotta suhteemme voisi jatkua.

E on kuin emotionaalinen vakuumi, hänen läheisyytensä tuntuu rauhoittavalta ja hyvältä, mutta jos sitä yrittää tosissaan tavoitella, ei ole mitään, mistä ottaa kiinni. Tuntuu, että olen vain suuremmassa pulassa, mitä pidempään seurustelen hänen kanssaan.


Aamupaino oli jälleen 56,6... Eli vaikuttaisi siltä, että olen jo päässyt 57:lla alkavista lukemista, ainakin toistaiseksi! Nyt on vaan ylläpidettävä sama tahti. Olen syönyt viimepäivinä vain vähän, joten eiköhän se pikkuhiljaa näy myös vaa'alla. Ja kun nyt ensin saan pidettyä 56,6:n useampana aamuna, niin kohta pääsen taas tekemään uusia ennätyksiä (alle 56,5, jei!!). Yritän pitää tästä ihanasta onnistumisen tunteesta kiinni, niin että unohdan kokonaan ajatella E:tä ja meidän ongelmia.


Musta alkaa tuntua siltä, että laihdutan nykyään lähinnä siksi, että se on jotenkin ainoa tapa, millä osaan enää tavoitella suurempaa onnellisuutta. Olen kyllä kohtuullisen onnellinen elämässäni, mutta pakkohan mullakin on olla vielä jotain tavoiteltavaa. Ehkä sitten kun olen laiha, uudistan vaatekaappini ja teen itsestäni nuken, jolla leikin loputonta barbileikkiä vaatteiden, hiusten ja meikkien kanssa. Se on luultavasti mun elämäni seuraava sisältö laihduttamisen jälkeen treenaamisen ja opiskelujen ohella. Tietysti sisältöä on muutenkin perheen ja ystävien kautta, mutta tarkoitan, että täytyy mulla tavallaan olla jotain omiakin kiinnostuksenkohteita.


Mutta tällä hetkellä, tunne siitä, että jo kohta oon ehkä laihempi ja kauniimpi, antaa mulle iloa ja toivoa. Ja tulokset, ne vasta ilostuttavia onkin!


Mutta nyt mun on pakko taas ruveta opiskelemaan koulua varten... Tsemppiä kaikille laihduttaja-lukijoille!