Tie ulos

Mä kirjoitin E:lle erokirjeen. Tää on nyt toka laatuaan, kas kun ensimmäisestä ei sitten seurannut mitään pysyvää. Me mennään joulukuussa reissuun (isommalla porukalla) ja ollaan siellä yhessä ja sit kun palataan sieltä mä tiputan sen kirjeen E:n postilaatikkoon. Se on aika yksinkertainen semmoinen, totean siinä että sen jättäminen on mulle vaikeaa ja joo.. puhun siinä mun tunteista ja siitä kuinka jätän sen kirjeellä, koska en pysty enää juttelemaan asiasta. Millään keskustelulla ei oo enää mulle mitään annettavaa ja haluan olla täysin hiljaa siitä, mitä meidän välillä on tapahtunut. Tää on ainoa tapa jolla voin saada mielenrauhan.

Olin tänään E:llä käymässä (kun se rupes laittelee viestejä ja päättelin siitä, että se haluaa nähdä). Mä tykkään tosi paljon olla sen kanssa, meidän ajatukset kohtaa ja juteltiin meidän opiskelualaan liittyvistä asioista semmoisella mukavan syvällisellä tasolla. Sit kun kello oli jo liikaa ja olin just sanomassa et lähen, niin E rupes vaan puhumaan et ”ai kello on noin paljon! No sit varmaan mennään pesemään hampaat ja nukkumaan.” Hän olikin sit aika yllättynyt siitä, etten jäänyt nukkumaan. Sanoin, että piti mennä, kun antibioottikuurini oli kotona ja iltalääke vielä ottamatta. Hän ehdotti jopa, että kävisin syömässä lääkkeen ja tulisin takaisin hänen luokseen nukkumaan. Sama juttu kävi kun E oli sunnuntaina kylässä. Kun nukkumaanmenoaika kolkutteli, ehdotin hetken mielijohteesta, että hän jäisi yöksi, kun ajattelin, ettei hän halua, mutta halusin miellyttää häntä antamalla hänelle mielikuvan, että haluaisin hänen jäävän. Hän vaikutti kuitenkin suorastaan ilahtuneelta asiasta ja jäi sitten mun viereen nukkumaan.

Tää kaikki jotenkin samanaikaisesti väsyttää ja hämmentää mua. Tai ihan sama, ei mua haittaa nukkua miehen vieressä, oon kyllä jo tottunut siihen ja onhan siinä jotain yhteisöllistä käydä tutun pötkylän viereen nukkumaan. Jotenkin musta on vaan outoa että yhtäkkiä ihan puskista E on tullut niin jotenkin seurankipeäksi kun aikaisemmin suunnilleen koko ajan pelkäsin että se kyllästyy mun seuraan ja mietin koko ajan et viitsinkö laittaa viestiä kun jos haluaakin mieluummin olla yksikseen mut kohteliaisuudesta ei viitsi sanoa mulle sitä. Joo… sitä aikaa en kyllä enää kaipaa, vaikka samalla vähän kauhistelen, miten kylmä musta on tullut. Silti, kun tänään kirjoitin E:n kirjettä, itkin hillittömästi ja koko juttu tuntui niin pahalta. Se on ehkä vähän sellainen paikka, jonne en enää halua mennä, semmoinen arkku jota en miellelläni avaa. Tuntuu et kaikki, mitä sanottavaa mulla on sille siitä asiasta, on siinä kirjeessä, ja sit kun lähetän sen kirjeen, se on kuin jokin taika tapahtuisi ja kaikki tapahtunut muuttuisi tomuksi ja pääsisin vapaaksi kaikesta surusta ja avaisin uuden aukeaman elämässäni. Ja vaikka musta välillä tuntuukin siltä, kuin tippuisin mustinpaan kuiluun, se askel on vain otettava. Se on kuin avantoon meneminen: mikään ei tunnu kamalammalta ajatukselta etukäteen, mutta jälkikäteen on ihanan vapautunut ja rento olo.